Minäkuva mosaiikki

“Mun minäkuva on mosaiikki mun traumoista”, laulaa Sini Yasemin. Ihastuin lauluun välittömästi. Tottahan se on. Eletty elämä, kokemukset jättävät jälkensä ja muovaavat meitä. Traumojen lisäksi olemistamme muokkaa vahvasti myös kehut ja kunnia. Piirteet, joista saat positiivista palautetta vahvistuvat ja piirteet, joita ei arvosteta jättäytyvät taka-alalle. Näinhän lapsiakin kannustetaan kasvattamaan. Annetaan positiivista huomiota piirteille, jota halutaan vahvistaa.

Oletko tullut ajatelleeksi, että ne piirteet mitä sinussa kehutaan ja arvostetaan, riippuu kuitenkin vahvasti ympäristöstä? Toisessa perheessä kehutaan luovuudesta, kun sängylle on osattu rakentaa trampoliini. Toisessa perheessä kehutaan, kun sänky on osattu pedata ohjeiden mukaisesti nätiksi. Toisessa kaveripiirissä arvostetaan rahaa ja tehokasta suorittamista. Kaupungin toisella laidalla kaveriporukan kingi on se, kuka uskaltaa irtautua kaikesta ja lähteä surffipummiksi toiselle puolelle maailmaa. Vahvistamme ympäristön ohjaamana itsessämme niitä piirteitä, mitkä tuovat kiitoksen.

Kuva, Lumoamo

Uskon, että luontaiset vahvuudet tulevat dna:sta ja vahvistuvat ympäristön vaikutuksesta. Se, että osuuko ympäristö ja juuri sinun luontaiset vahvuudet yksiin, onkin sitten tuurista kiinni. Perhettään ja kasvuympäristöään kun ei saa valita. Opiskelu- ja työpaikassa sitä ympäröi itsensä sitten vielä muilla ihmisillä, jotka vahvistavat samoja oletettuja vahvuuksiaan sinussa ja itsessään. Pahimmassa tapauksessa työ- ja vapaa-ajan tutut ovat samoja eli poikkeamia ei pääse syntymään.

Tulin ajatelleeksi asiaa viime keväänä Tinderin myötä, kun tapasin uusia ihmisiä. Ihmisiä, joilla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä tai oletusta minusta. Ihmisiä oman kuplani ulkopuolelta. Ensimmäisissä keskusteluissa esittelin vanhaa tuttua minäkuvamosaiikkia, kunnes rupesin miettimään, että kenen taulua mä oikein esittelen? En minä ole tuollainen. Tunsin ihan järkyttävää vastenmielisyyttä rakentamaani kuvaa kohtaan ja lopulta paiskasin sen palasiksi vuokrayksiön lattialle. Tuijottelin palasia erikseen ja helpotuksekseni tunnistin kyllä lattialla lojuvat piirteet ja ajatukset. Niiden paikka ja painotus oli vaan mennyt pieleen lopullisessa kuvassa. Ennen, kun nostin palaset takaisin kehyksiin kohtasin avoimin mielin uusia ihmisiä, kuuntelin, keskustelin ja mietiskelin. Hain vahvistusta omille syvimmille tunteilleni siitä, miten palaset pitäisi liimata uudelleen paikoilleen. Käytin muita ihmisiä peilinä omille ajatuksille ja se tuntui toimivan.

Kuva, Lumoamo

Verrattuna edelliseen mun minäkuva on huomattavasti luovempi ja avoimempi. Herkempi, mutta ehdottomasti vahvempi. Uskallan itkeä, kun itkettää. Nauraa, kun naurattaa.

Rakkain terveisin, Tuuli-Elina
Otahan mun insta tästä seurantaan, jos ei jo ole =)

PS: Miksi Boudoir-kuvat tässä jutussa?

Ainoa palanen, mitä en saanut mosaiikissa paikalleen, oli ulkoinen minä. Eron jälkeen näin peilistä vaan ihmisraunion, joka ei olut missään mielessä kaunis. Yhtäkkiä mieleeni muistui Henriikan sanat muutaman vuoden takaa, kun kysyin häneltä miksi hän aloitti valokuvaamisen?

”Mä vaan näen kaikki naiset järjettömän kauniina ja kuvien avulla pystyn näyttämään sen heille itselleenkin.”

Laitoin Henriikalle viestiä ja pyysin päästä kameran eteen.

Kun näin lopulliset kuvat, ymmärsin mistä Lumoamon valokuvissa on kyse. Kuvauselämys on parhaimmillaan terapiatuokio, joka rakentaa itsetuntoa nopeammin kuin yksikään muu väline. Näitä kuvia tipahtelee blogin puolelle lisää pitkin kevättä. Yrittäkää kestää 😀 Lisätietoa lumoamosta: lumoamo.fi

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.