Kaikki järjestyy – ei kuten ajattelit, mutta juuri kuten pitää

Kun inspiraatio iskee, se ei katso kelloa. 23.37 on hyvä aika kirjoittaa blogia piiiitkästä aikaa.

Bisnestä Hiekkalaatikolla -blogissa on ollut hiljaisempaa, johtuen ehkä siitä, että emme enää istu juurikaan siellä hiekkalaatikolla. On tullut todeksi, mitä ruuhkavuodet merkitsee. Yhä kuitenkin perusajatus istuu tiukassa, uran ja perheen yhdistäminen on mahdollista.

Alkuvuoteen on mahtunut paljon ja huomaan, että nyt omat voimat alkaa palautua. Pitkä tarina lyhyesti, ennen kuin päästään tämän blogin varsinaiseen agendaan. Voit myös hypätä suoraan alas *** merkittyyn osioon.

Luovuttamaan en suostu. Pysähtymään kyllä.

Yrityksemme Maikin suurempi kasvu alkoi näkyä viime syksynä. Vaihdoimme osuuskunta-muotoisen yrityksemme osakeyhtiöksi ja annoimme palaa täysillä. Tammikuun loppuun mennessä lopetimme kaikki sivutyöt, jotta oli mahdollista keskittyä vain Maikin kasvattamiseen. Tammikuun loppuun mennessä oli myös selvää, että avioliittoni tuli päätöksen ja lasteni isä muutti pois luotamme.

Helmikuu meni totutellessa ajatukseen ydinperheen rikkoutumisesta ja uusi arki haki omia uomiaan. Yhteinen asunto päätettiin laittaa myyntiin, mutten suostunut edes katsomaan uusia asumismahdollisuuksia. Töihin oli hyvä hukata kaikki ajatukset ja keikkoja myyntiin mukavasti tulevaa kevättä silmällä pitäen. Maaliskuun 12.päivä muutti kaiken. Keikkakalenteri tyhjeni 2 tunnissa. Kaikki oli poissa. Samaan aikaan taistelin myös automyyjän kanssa, sillä ostamani auto osoittautui pommiksi (tästä lisää myöhemmin, nyttemmin asia on kuluttajariitalautakunnan käsittelyssä).

Avioeropaperit kirjoitettiin 10.3., Korona tuli vyöryen pari päivää myöhemmin ja teki isosti hallaa Maikin bisnekselle. Yhtäkkiä olin hukassa. Totaalisen hukassa. Ihmisenä, joka on aina tottunut kontrolloimaan kaikkea, ei ollut mitään mihin tarttua. Kalenteri oli tyhjä. Lapset jäi samantien pois päiväkodista. Olin äiti. Mitä muuta enää olin? Epäonnistunut yrittäjä? Työtön? Sinkku? Mikään ei kuulostanut hyvältä.

Onneksi Ellu oli eronnut noin puolivuotta aikaisemmin ja hän jaksoi kuunnella tunteitani ja vuodatusta, tsempata ja ohjata. Hän tiesi, mitä kävin läpi yksityiselämässä. Hän myös tiesi, mitä Maikki kävi läpi. Jaoimme nämä asiat. Onneksi. En usko, että ilman sua olisin nyt tässä <3. Suurimmaksi osaksi Ellu kannatteli mua, mutta välillä myös päinvastoin. Toinen meistä valoi aina uskoa siihen, ettei Maikin tarina tähän pääty.

Maikki sai väliaikaisen pelastuksen Business Finlandin avustuksella. Teimme pari uutta verkkokurssia ja jäi myös aikaa kirjoittaa Juontamisen oppikirjaa, joka ilmestyy loppuvuodesta. Kultareunuksia hakien Korona myös antoi myös aikaa tottua uuteen arkeen eroperheenä. Myös ex-mieheni työt loppuivat hetkellisesti ja ehdimme molemmat olla paljon lasten kanssa.

Korona-kevät vei paljon. Mutta kyllä se jotain toikin.

Kesäkuun alussa tytöt palasivat päiväkotiin ja pysähdyin. Tajusin, että nyt on jumalauta voimat vähissä. Mistään ei ollut varmuutta. Ei töistä, ei asunnosta, ei omasta itsestä. Tuntui siltä, että ilmassa oli hurja määrä palloja, enkä saanut mistään kiinni. Enkä ollut valmis myöskään avaamaan ajatuksia tänne blogiin. Ellu purki tuntojaan viikottain omaan “päiväkirjaansa”, josta muodostuikin kuin sattuman kaupalla kirjaprojekti ja hänen oma kirjansa “Haluan erota! OHO – Sanoinko sen ääneen” ilmestyy helmikuussa 2021. Mä puolestaan päätin, että nyt on varmaan se hetki, kun hyvä jutella ammattilaisen kanssa.

*** Tarvitsin terapeutin apua. Jonkun apua, joka saisi jäsenneltyä asiat. En kokenut olevani masentunut, mutta surullinen, alavireinen ja voimaton. Musta huumori, positiivisuus sekä läheiset ja ystävät esti vajoamasta liian syvälle. Tiesin, etten kuitenkaan missään olosuhteissa jäisi yksin. Päätin ottaa yhteyttä terapeutti Tuija Orelmaan. En tuntenut häntä, tiesin hänet yrittäjänaisten verkoston kautta ja olin saanut hänestä empaattisen ja helposti lähestyttävän kuvan.

Ensimmäisellä tapaamisella Tuija kysyi, mikä on tilanne. Olenko käymässä 1 vai 2 kertaa vai onko kyseessä pidempi prosessi. Sanoin, etten tiedä. Nyt olen käynyt terapiassa kesäkuun alusta lukien 9 kertaa ja olemme yhdessä päätyneet siihen, että noin 20 kertaa on hyvä matka tutustua itseensä uudelleen.

Ensimmäistä kertaa keskellä metsää riippumatossa ystävän seurassa ajatuksia vaihtaen.

Aluksi lähdimme läpi käymään tilannetta. Mitä kaikkea oli tapahtunut. Kysyin, että mistä aloitan? Tuija sanoi, että aloita siitä, mikä tuntuu hyvälle. Aloitin vuodesta 2014 kun esikoisemme syntyi. Muistan, että vuoden kuluttua siitä, sanoin ensimmäisen kerran puolisolleni, että tarvitsemme apua. Sitä ei kuitenkaan koskaan haettu. Tuija kirjoitti fläpille ja auttoi todella hurjasti nähdä visuaalinen aikajana kaikesta tapahtuneesta. Pääsimme alkuun. Hän sanoi, että mieti. Kaiken tämän jälkeen sä olet yhä siinä. Ja hymyilet. Sä selviät, ihan varmasti. Ja mä uskoin siihen.

Sittemmin olemme käyneet läpi välillä akuutteja tilanteita, joihin olen kokenut kaipaavani sillä hetkellä apua ja välillä olemme menneet syvemmälle prosessia. Parhaita tehtäviä on ollut mm. kun minun piti alkaa listata omia vahvuuksiani. Sain pyytää apua myös kolmelta läheiseltä ihmiseltä. Samalla tehtiin myös mielikuvaharjoittelua voimaannuttavasta tilanteesta elämässäni. Ja todellakin voimaannutti. Mitä kaikkea osaankaan? Ihan valtavasti asioita. Niitä on hyvä välillä listata ylös. Mä järjestelmällisenä ihmisenä tykkään listoista, aikajanoista ja siitä, että asiat visulisoidaan.

Olen itkenyt terapiassa kerran. Ihmettelen, että vain kerran. Menin Tuijan ohjaamana mielikuvissani lapsuuden kotiin ja Tuija sanoi, että mitä haluaisit sanoa sille pikku-Katille, jonka nyt näet siellä kodissa. Se meni jotenkin syvälle. Useamman kerran olen kyllä itkenyt terapian jälkeen pohtiessani asioita vielä itsekseen tai puhelimessa Ellun kanssa lasten mentyä nukkumaan.

Olen myös oppinut, että välillä riittää olla riittävä. Olla riittävän hyvä äiti. Olen riittävä tällaisenä kuin olen. Ja aina keskeneräinen. On oppinut hölläämään. Oppinut sen, että tulen aina olemaan keskeneräinen. En valmis. Tämä on matka, aina tulee uusia tilanteita, jotka muovaa meitä.

Viimeksi kävimme läpi arvoja, jotka on mulle tärkeitä parisuhteessa. Oli tärkeä oppia erottamaan arvot, jotka on mulle tärkeitä elämässä, mutta ne ei välttämättä ole samoja asioita, joita kaipaan parisuhteessa. Toisen ei tarvitse olla sitä kaikkea tai vastata niitä kaikkia arvoja, jotka on mulle tärkeitä. Riittää, että toinen hyväksyy ne asiat minussa. Pitää erottaa, mikä on tärkeää saada toiselta ja mikä on riittävää. Ei kukaan ole täydellinen. Ja joitain asioita voi saada esimerkiksi työstä, ystävilltä tai läheisiltä. Ei se puolisokaan kaikkeen pysty. Ihmiset myös kasvaa ja muuttuu tällä elämän mittaisella matkalla, eikä voi olettaa, että peilistä katsoo huomenna sama ihminen kuin tänään.

Mä olen älyttömän ylpeä itsestäni, että uskalsin ottaa yhteyttä terapeuttiin, vaikken ole kokenut mitään traumaattista eikä minulla ollut suurempaa syytä, kuin “kaaos” elämässä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi hakemaan ulkopuolista näkökulmaa yhdessä – tai yksin, jo ennen kuin se on “viimeinen keino”. Mulla oma matka Tuijan kanssa vielä jatkuu ja jos kaipaat osaavaa, kyseenalaistavaa ja ammattitaitoista terapeuttina, niin minulle Tuija on ainakin ollut sellainen.

Yhdessä eteenpäin. Aina. Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli

 

Otsikkoon viitaten, pohjalla ei pysytä ikuisesti. Asiat järjestyy yksi kerrallaan. Toki niiden eteen pitää tehdä itse töitä ja valintoja, mutta kun yksi palanen loksahtaa paikoilleen, kohta toinen seuraa perässä. Meidän yhteinen asunto ei ole enää myynnissä. Se on nyt minun. En koskaan halunnut täältä lähteä ja nyt ei tarvitsekaan. Sain pidettyä itselleni ja lapsille meidän kodin.

Maikki olla porskuttaa. Keikkoja ei ole nimeksikään, mutta sen verran, että yrityksemme ei tähän kaadu. Sain myös töitä (siitä kerron lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Taitoja ja vahvuuksiani vastaava työtä, jota pääsen tekemään 75% työajalla. Minulle jää aikaa myös tehdä keikkoja, viedä Maikkia eteenpäin ja olla lasten kanssa, koska siitä en suostu luopumaan <3. Uran ja perheen voi yhdistää. Oli se perhe sitten minkämuotoinen tahansa. Kaikki järjestyy. Ne ei välttämättä järjesty niin, kuten nyt toivon ja ajattelen, mutta ne järjestyy, kuten niiden pitää.

Korona opetti ainakin sen, etten voi hallita kaikkea. Joskus pitää päästää irti ja luottaa universumiin. Kyllä se tästä. I´m back, pikkuhiljaa voimat palautuu. Ihanaa syksyn alkua kaikille. <3

Kyllä tästä hyvä tulee. Kuva: Laura Tammisto/Studio Torkkeli

-Kati

4 Replies to “Kaikki järjestyy – ei kuten ajattelit, mutta juuri kuten pitää”

  1. Ihana Kati. Kiitos kun jaat tunteitasi ja kokemuksiasi meidän lukijoiden kanssa – niistä saa buustia! Vaatii vahvuutta ja rohkeutta, sanoa ääneen ja kokea olevansa välillä *vähän rikki*. Me ollaan kaikki samassa tilassa toisinaan <3

    1. Kiitos Hansku kommentistasi <3 Niinhän me ollaan ja helpottaa hyväksyä se 🙂 Aurinkoista syksyä! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.